Viikinäinen, länsi 3 m/s, 0 C, poutaa ja melkein selkeää (1/8)
Käväisin lauantaina Kaarluodon lintutornilla, mutta voimakas luodetuuli teki lintujen havainnoinnista lähes mahdotonta. Kiinnitin jopa repun tasapainottamaan kolmijalkaa, mutta sekä heiluva torni että kolmijalka pilasivat tarkkailunautinnon. Aalloilla kellui runsaasti vesilintuja jonkin matkan päässä tornista, mutta aallokko ja kaukoputken epävakaus tekivät laskennan mahdottomaksi. Ainoastaan joutsenia pääsi jotenkin tunnistamaan.
Sunnuntaiaamuna puntaroin siis tarkasti, että mihin suuntaan kohdistaisin päivän retkeni. Tiiraan tehdyt ilmoitukset osoittivat, että millään tornilla ei enää ole tarjota kovinkaan suurta lajikirjoa katsottavaksi. Päätin siis keskittyä kotiaskareisiin ja lähteä retkelle tuttujen lampien maisemiin auringon noustua.
Kello näytti jo puoli kymmenen, kun lähdin matkaan mukanani kiikarit ja kamera. Ilma oli edelleen kylmä vaikka aurinko jo paistoikin. Päästyäni pienen männyn kohdalle, josta polku kääntyy kohti lampien ylittävää siltaa, kuulin tutuksi käyneen käpytikan äänen. Lintu ahersi männyssä käpyjen kimpussa ja kiikutti irrottamansa kävyn mukanaan lähimmän lahonneen lepän nokkaan. Lintu sovitteli käpyä jonkin aikaa puuhun yrittäen etsiä sopivaa koloa. Kun sellaista ei löytynyt jatkoi lintu matkaansa kohti pohjoista.
Etsin katseellani neljän kyhmyjoutsenen sisarusparvea, mutta lammet näyttivät olevan autiot linnuista. Lammen pintaa oli muodostunut ohut jääkerros, joten toivoin hiljaa mielessäni, että linnut olisivat päässeet vihdoin matkaan. Juuri kuin olin ylittänyt lampia erottavan sillan huomasin terhakkaan linnun ahertavan läheisessä koivussa - pikkutikkahan se! Tunsin sisäistä riemua tämän pienen vain hieman varpusta isomman linnun löytymisestä. Lintu ei pysynyt paikallaan juuri hetkeäkään vaan liikkui taukoamatta puun oksalta toiselle hetkeksi aikaa naputtamaan. Aivan läheltä saatu kuva meni kuitenkin osin pilalle tielle sattuneen oksan ja lehden takia. Parempaan kuvausasemaan en sitten yrityksistä huolimatta päässyt.
 |
| Viikinäisten pikkutikkakoiras (Dendrocopos minor) |
Lintuja tuntui olevan runsaasti liikkeellä tavallisten sini- ja talitiaisten lisäksi. Havaittuja lajeja olivat mm. tikli, punarinta, punatulkku ja viherpeippo. Maaviikin pelloille oli pysähtynyt lepäämään ja tankkaammaan joukko laulujoutsenia. Paluumatkalla huomasin, että joutsenen poikaset olivat sittenkin vielä kotilammellaan. Joutsenten lisäksi lammella näytti olevan jokin muukin yksinäinen lintu. Kiikareilla yritin tunnistaa tätä kaukana olevaa lintua, joka oli väritykseltään lähes kauttaaltaan tumma. Lintu teki aika ajoin sukelluksia kokonaan veden pinnan alle. Lintu jäi sen verran kutkuttamaan, että lähdin hakemaan kaukoputkea kotoa. Kaukoputkella lintua pääsikin katsomaan lähempää samalla kun lintu oli muutenkin uinut lähemmäs. Linnun poskessa oli vaalea alue ja linnun siivessä oli ohut valkoinen juova. Muuten lintu oli täysin tumma nokka mukaanlukien. Ehdin saamaan muutaman kuvan ennen kuin lintu lähti lentoon ja katosi puiden latvojen taakse kohti pohjoista.
Arvelin linnun olevan pilkkasiipi, mutta asia varmistui vasta kotona, kun vertailin kuvia lintukirjojen vastaaviin. Lentoon lähtiessään lintu paljasti selvänä tuntomerkkinä siiven takareunan palkoisen alueen. Kyseessä oli lähes varmuudella pilkkasiipi ja luultavasti naaraspuolinen sellainen. Hieno lisä Viikinäisissä tavattujen lajien listaan.
 |
| Pilkkasiipinaaras (Melanitta fusca) |
Kauniin syksyisen sään houkuttelemina kävelimme myös perheen kanssa lampien ympäri kiertävän polun ja samalla matkalla tavattiin myös yksi hömötiainen muiden tinttien parvessa ja kaksi komeaa fasaanikukkoa lensi aivan Suntinojan vierestä kadoten ojan vieressä kasvavan heinikon kätköihin.
